Sillä välin kun sisko perheineen reissaa Ameriikan ihmemaassa meillä vietetään ihan tavallista harmaata arkea (edelliseen postaukseen viitaten -kyllä, olen kohokohtana käynyt muun muassa kampaajalla!). Niinkin harmaata, että yksi vallan merkittävä juhlan aihe jäi huomioimatta, nimittäin pikkuisen Rosan puolivuotis synttärit! Siskoni järjesti puolivuotiaalle Juliukselle vaikka ja mitä, Rosa-reppana sai hädintuskin onnittelut. Oho.
Yhtälailla se puolivuotta silti tuli täyteen. Puolet vauvavuodesta. Nyt kai kuuluu sanoa, että aika menee niin nopeasti tai jopa, että aika menee liian nopeasti. Ehkä myös ihmetellä minne se vauva katosi tai jotain sellaista. Minusta ei oikeastaan kuitenkaan tunnu siltä. Tämä on ollut hienoa ja ihanaa aikaa, mutta näin sen kuuluu mennä. Lasten kuuluu kasvaa ja oppia. Siksi pitäisi osata nauttia joka ikisestä hetkestä, niistäkin mitkä eivät niin nautinnollisilta tunnu. Siitäkin kun on ihan poikki ja hiukset puklussa ja koti kuin Huvikummun siisti versio. Ne hetket ovat hetkessä ohitse. Hetken päästä vauva osaa syödä siististi eikä puklaa. Hetken päästä hän osaa leikkiä itsekseen ja puhua. (Joskin sitten hän vielä teininä palaa vaiheeseen kun et enää ymmärrä mitä se puhuu tai tarkottaa. ISMO esimerkiksi ei ehkä ole sen kaveri.) Pian hän osaa vaikka ja mitä ja Sinulla on aikaa. Pian vauvasi ei enää ole vauva.
Aika menee oikeasti nopeasti. Tämän sain kuulla niin monesti esikoiseni kanssa. Uskoinko? En. Uskonko nyt? Paljon paremmin. Miksi? Siksi, että olisin tosi iloinen, jos teinini tahtoisi viettää kanssani ihan kokonaisen päivän tai vaikka herättäisi yöllä kun pelottaa. Tai, vaikka jos sillä olisi nälkä. Mutta, eihän hän niin tee kun osaa itse laittaa ruokaa tai ainakin ottaa leivän. Hän myös osaa jatkaa itse unia, vaikka vähän pelottaisi (ilmeisesti ainakin tai sitten se vaan alkaa katsomaan Netflixiä), viettää aikaa yksin miten paljon vaan ja jopa joskus osaa siivota jälkensä. Ja näinhän sen kuuluu mennä, surullista se kieltämättä joskus on.
Jos nyt kuitenkin palataan puolivuotiaaseen Rosaan niin melkoinen pakkaus siitä on tullut. Se nukkuva ja syövä vauva on nykyisin ihan omanlaisensa persoona. Tempperamenttinen, mutta herkkä. Reipas, mutta ujo. Useimmiten iloinen, mutta joskus tosi kiukkuinen. Aina utelias, aina elämää täynnä. Tykkää istua syöttötuolissa ja syödä maissinaksuja. Ei tykkää olla mahallaan lattialla (osaa kääntyä itse selälleen, joten ei ole vatsallaan). Ei liiku vielä, mutta tahtoisi. Minun oma pieni tyttäreni. Niin kovin rakas ihan juuri sellaisena kuin on.
Ylpeä (unohteleva) kahden tytön äiti
Maarit
Kommentit
Lähetä kommentti